Erstelle eine Website wie diese mit WordPress.com
Jetzt starten

Camino im Rückspiegel Teil 3: Dem Körper zuhören / Camino takapeilissä osa 3: Kehon kuuntelua

Seit ein paar Tagen tut mir ein Nerv im Schulterbereich weh, wie mit Messer gestochen. Das erinnert mich an den Camino: es gab keinen einzigen Tag, an dem mir nichts wehgetan hätte. Irgendein Teil der Beine oder Füße hatte immer irgendwas. Was ich gelernt habe: Pause machen, Füße massieren, eincremen und hochlagern und ihnen Gutes tun, und dann einfach weitergehen. Die meisten Wehwehchen vergehen von selbst. Die Selbstheilungskräfte des Körpers sind unglaublich. Jeden Abend nach dem Gehen, nachdem ich mich für eine Weile hingesetzt hatte, ja sogar noch bei nächtlichen Klogängen, waren die ersten Schritte schwer und ich habe mich wie eine Hundertjährige gefühlt. Und doch, nach dem Aufstehen in der Früh ging alles wieder.

Auf dem Camino lernt man, mit sich selbst umzugehen, auf sich selbst zu achten. Es ist unglaublich wichtig, den eigenen Rhythmus zu finden: den Tagesrhythmus genauso wie den Gehrhythmus. Camino ist kein Wettbewerb, keine Leistungsschau. Ich muss niemandem beweisen, wie schnell ich am Ziel bin oder wie unglaublich lange Tagesetappen ich schaffe. Jede*r geht so weit, so schnell und so lange wie er oder sie kann und will. Ich bin nicht abhängig von anderen und soll mich nicht an den anderen messen. Ich muss herausfinden, was mir guttut. Ich muss lernen, meinem Körper zuzuhören und seine Grenzen und Bedürfnisse zu kennen und anzuerkennen.

Für mich war es nicht immer leicht. Wenn Schnellere mich überholt haben, habe ich anfangs den Impuls gespürt, auch mein eigenes Tempo zu erhöhen, um mithalten zu können. Oder als ich gegen Ende hin etwas schneller gehen wollte als die Pilgergruppe, mit denen ich seit Tagen unterwegs gewesen war, fühlte ich mich fast verpflichtet, mich ihrem Tempo anzupassen. Oder als ich überlegte, ob ich den ganzen Weg von Santiago bis Finisterre der Vollständigkeit halber zu Fuß gehen oder ob ich für die ersten Kilometer den Bus nehmen darf. Immer wieder musste ich mir klarmachen: es ist mein Camino, den ich so gehen darf und soll, wie es mir und meinem Körper guttut. Immer wieder habe ich es auch geschafft und hoffe, die „erwanderten“ Lernerfolge mit in den Alltag und ins Arbeitsleben mitnehmen zu können.

***********************

Jo muutaman päivän ajan minua on kiusannut hermo hartiaseudulla. Siihen sattuu kuin veitsellä pistäisi. Se muistuttaa minua caminosta: ei ollut yhtään kivutonta päivää. Johonkin kohtaan jaloista tai sääristä sattui aina. Mitä opin: pidä tauko, hiero ja rasvaa jalkoja, laita ne koholle ja hemmottele niitä vähän. Ja sitten jatka matkaa. Suurin osa kivuista menee itsestään ohi. Kehon omat parantumisvoimat ovat uskomattomat. Joka ilta, kun olin istuutunut vähäksi aikaa, vielä jopa öisillä vessareissuilla olivat ensimmäiset askeleet vaikeat ja minusta tuntui, kuin olisin satavuotias. Ja kuitenkin: aamulla kävely sujui kuin rasvattu.

Caminolla oppii pitämään itsestään huolta. On tärkeää löytää oma rytmi: päivärytmi samoin kuin kävelyrytmi. Camino ei ole kilpailu, sitä ei arvostella. Minun ei tarvitse todistella kenellekään, miten nopeasti pääsen perille tai miten uskomattoman pitkiä päiväetappeja jaksan kävellä. Jokainen kävelee niin nopeasti ja pitkään kuin haluaa tai pystyy. Minä en ole riippuvainen muista eikä minun tule vertailla itseäni kehenkään. Minun täytyy oppia näkemään, mikä tekee minulle hyvää. Täytyy oppia kuuntelemaan kehoaan ja tuntemaan ja hyväksymään omat rajansa ja tarpeensa.

Se ei aina ollut helppoa. Kun nopeampia meni ohitse, tunsin aluksi impulssin kohottaa omaakin vauhtiani, että pysyisin heidän mukanaan. Tai kun loppumatkasta halusin kävellä nopeammin kuin vaellusporukka, jonka kanssa olin ollut jo päiviä matkalla, tuntui melkein velvollisuudeltani kävellä heidän tempossaan. Tai kun mietin, onko minun käveltävä koko matka Santiagosta Finisterreen vai saanko kulkea eka pätkän bussilla. Aina uudelleen minun piti sanoa itselleni: tämä on minun caminoni, jonka saan ja joka minun pitääkin kävellä niin, että se tekee hyvää minulle ja keholleni. Kyllä minä ehkä jotain opinkin ja toivon, että osaan ottaa ”vaelletut” opit mukaan arkeen ja myös työelämään.

Veröffentlicht von Anne Tikkanen-Lippl

Finnin, in Österreich zu Hause, seit 20 Jahren glücklich verheiratet und Mutter von 2 Söhnen, Pfarrerin. Bürgerin zweier Welten und am Weg. ~~~ Suomessa syntynyt ja kasvanut, koti Itävallassa. 20 vuotta onnellisesti naimisissa ja 2 pojan äiti, pappi. Kahden maan kansalainen ja matkalla.

Ein Kommentar zu “Camino im Rückspiegel Teil 3: Dem Körper zuhören / Camino takapeilissä osa 3: Kehon kuuntelua

  1. Voi kiitos Anne aivan ihanista kommenteista❣️ Niistä on voinut oppia jokainen meistä matkaasi seuranneista! Eli kannattaa kuunnella itseänsä ja kehoansa ja toimia sen mukaan, niinkuin sinä olet tehnyt. On hienoa että olet selvinnyt kaikista rasituksista suhteellisen hyvin. Olet ollut tosi reipas😍👍🤗❤️

    Gefällt 1 Person

Kommentar verfassen

Trage deine Daten unten ein oder klicke ein Icon um dich einzuloggen:

WordPress.com-Logo

Du kommentierst mit Deinem WordPress.com-Konto. Abmelden /  Ändern )

Twitter-Bild

Du kommentierst mit Deinem Twitter-Konto. Abmelden /  Ändern )

Facebook-Foto

Du kommentierst mit Deinem Facebook-Konto. Abmelden /  Ändern )

Verbinde mit %s

%d Bloggern gefällt das: