Erstelle eine Website wie diese mit WordPress.com
Jetzt starten

Camino im Rückspiegel Teil 2: Begegnungen / Camino takapeilissä osa 2: Kohtaamiset

Mit zum Besten am Jakobsweg gehören die Begegnungen mit Menschen aus aller Welt: alle Kontinente, viele verschiedene Sprachen, Hautfarben, Religionen, Kulturen sind am Camino präsent. Ganz junge Menschen genauso wie Pensionist*innen bis ins hohe Alter. Beruf und akademischer Grad sind vollkommen egal, alle sind am Camino gleich. Am Camino wird Leben geteilt, und die Geschichten, die ich gehört und erlebt habe, gehören zu den absoluten Highlights am Weg.

Viele sind das erste Mal unterwegs, aber manche schon zum zweiten, dritten, vierten Mal. Ich erinnere mich an eine ältere Französin, die seit 20 Jahren jedes Jahr einmal den Camino Frances geht. Die allermeisten gehen den Camino allein, und doch ist man am Weg nie allein. Die Begegnungen und Gespräche beginnen immer mit dem obligatorischen „Buen Camino!“, und führen erstaunlich schnell und leicht in die Tiefe. Wenn auch nicht immer. Manchmal geht man ein paar Minuten zusammen, manchmal ein paar Kilometer – oder den ganzen Tag. Dann trennt man sich wieder – um sich am Abend in der Herberge oder an einem anderen Tag irgendwo anders wieder zu begegnen. Manchmal glaubte ich schon, einen Mitpilger oder Mitpilgerin aus dem Blick verloren zu haben, und auf einmal standen sie da: in einer Herberge, in einem Kaffeehaus oder spätestens vor der Kathedrale in Santiago. Das netteste Beispiel: ich saß am Ende des Weges in Finisterre am Meer und wartete auf den Sonnenuntergang. Auf einmal grüßt mich ein italienisches Ehepaar, das in der allerersten Nacht in St.-Jean-Pied-de-Port in derselben Herberge übernachtet hatte.

Gespräche ergeben sich nicht nur am Weg, sondern auch in den Herbergen, in denen oft ein Abendessen in alter Pilgermanier angeboten wird: alle zusammen an einem großen, langen Tisch. Irgendwann entstehen kleinere oder größere Gruppen. Diejenigen Menschen kristallisieren sich heraus, mit denen man sich am besten versteht und mit denen man die längsten Wegstrecken geht. Es entsteht ein Miteinander und eine Gemeinschaft, die trägt und hält, bis nach Santiago. Doch stets in dem Wissen, dass unsere Wege sich dort wieder trennen werden: von dort geht jede*r zurück ins eigene Leben. Letztendlich geht jede*r seinen Weg allein und fühlt sich doch getragen von der großen Gemeinschaft.

Auch darin ist der Camino ein Sinnbild für das Leben: im Leben kreuzt sich mein Weg auch immer wieder mit den Wegen anderer Menschen. Es gibt Menschen, mit denen ich meinen Weg teile und mit denen ich bis zum Ende gehen will. Mit vielen gehe ich aber nur eine Weile zusammen. Und auch diese Weggemeinschaften sind wichtig und bedeutsam für mein Leben, auch sie hinterlassen Spuren in mir. Wie auch die Begegnungen auf dem Camino.

Die allermeisten Menschen auf dem Camino sind freundlich, unkompliziert und sympathisch. Doch wie überall gibt es auch am Jakobsweg Herausforderungen des menschlichen Miteinanders. Und auch diese sind kostbar und bringen mich weiter. So zum Beispiel die Begegnung mit einem Spanier, der innerhalb von zwei Jahren schon das zehnte Mal auf dem Camino Francés war. Er erzählte mir, er handle im Auftrag von Jungfrau Maria: er helfe und heile Menschen auf dem Weg. Was er mir erzählte, klang nach einer Art Exorzismus: Er sagte, er könne beim Anblick eines Menschen sehen, wer einen „Dämon“ in sich trage und Hilfe brauche. Für mich als Evangelische ist diese Art der Spiritualität vollkommen fremd, was ich auch zum Ausdruck brachte. Und doch war es ein sehr interessantes Gespräch, das ich schon allein aus beruflichem Interesse gerne fortgeführt hätte. Dazu kam es letztendlich nicht, denn: als er mich zu seiner Jüngerin machen und sein Wissen an mich weitergeben wollte, ergriff ich die Flucht. Verstörend, aber auch das gehört zum Camino: lernen, auch mit schwierigen Situationen umzugehen.

Miltei parasta caminolla ovat kohtaamiset ihmisten kanssa. Edustettuna ovat kaikki mantereet, lukuisat kielet, ihonvärit, uskonnot ja kulttuurit. Nuorista aikuisista eläkeläisiin ja jopa vanhuksiin. Ammatti tai koulutus ovat yhdentekeviä, kaikki ovat caminolla samalla viivalla. Caminolla jaetaan elämää, ja tarinat, joita kuulin ja koin, kuuluvat koko tien ehdottomiin kohokohtiin.

Monet ovat ensimmäistä kertaa vaeltamassa, toiset taas jo toista, kolmatta, neljättä kertaa. Muistan varttuneen ranskalaisen naisen, joka kävelee caminon joka vuosi jo 20 vuoden ajan. Suurin osa lähtee matkalle yksin, mutta caminolla ei koskaan tarvitse olla yksin. ”Buen camino” –tervehdys on usein avaus keskustelulle, joissa päästään joskus yllättävän nopeasti syvällekin. Ei kuitenkaan välttämättä aina. Yhdessä kävellään muutama minuutti, muutama kilometri – tai jopa koko päivä. Sitten tiet taas eroavat – ja jossain taas tavataan: illalla majatalossa tai toisena päivänä jossain muualla. Joskus uskoin jo kadottaneeni jonkun kanssavaeltajan kokonaan silmistäni, mutta yhtäkkiä kyseinen henkilö seisookin edessäni: majatalossa, kahvilassa tai viimeistään Santiagossa katedraalin kupeessa. Mukavin esimerkki: istuin matkani loppumetreillä Finisterressä meren rannalla odottamassa auringonlaskua. Yhtäkkiä minua tervehtii italialainen eläkeläisaviopari, jonka kanssa olin yöpynyt samassa majatalossa ensimmäisenä yönä St.-Jean-Pied-de-Port:issa.

Keskusteluja ei käydä vain tien päällä, vaan myös majataloissa, joissa usein tarjotaan päivällinen vanhan pyhiinvaeltajakulttuurin mukaan: kaikki yhdessä saman suuren pöydän ääressä. Jossain vaiheessa matkaa syntyy ryhmiä, pieniä tai isoja. Ne ihmiset siivilöityvät porukasta, joiden kanssa viihtyy parhaiten ja kulkee pisimpiä etappeja. Syntyy yhteisö, joka kannattelee Santiagoon asti. Kuitenkin aina tietoisena siitä, että tiemme eroavat siellä taas. Santiagosta jokainen palaa takaisin omaan elämäänsä. Totta on lopulta: Jokainen kulkee tiensä yksin – ja samalla suuri yhteisö kannattelee.

Siinäkin camino on kuin elämän vertauskuva: elämänpolkuni kulkee usein rinnakkain toisten ihmisten polkujen kanssa. Joskus tiet kohtaavat vain risteyksessä ja eroavat taas. Joidenkin ihmisten kanssa taas jaan koko tieni ja haluan kulkea heidän rinnallaan loppuun asti. Monien kanssa kuljen kuitenkin vain palasen matkaa. Ja nekin kohtaamiset ovat tärkeitä, nekin jättävät jälkensä minuun. Kuten kohtaamiset caminolla.

Ihmiset caminolla ovat miltei aina ystävällisiä, mutkattomia ja sympaattisia. Kuten kaikkialla kuitenkin myös Jaakobintiellä on haasteensa. Myös ne ovat arvokkaita ja vievät tiellä eteenpäin. Esimerkiksi kohtasin matkan varrella erään espanjalaisen miehen, joka käveli kymmenennettä caminoaan kahteen vuoteen. Hän kertoi saaneensa Neitsyt Marialta kutsun auttaa ja parantaa ihmisiä caminolla, jopa ajamaan heistä ulos ”pahoja henkiä”. Hän kertoi näkevänsä heti ihmisestä, mikäli tässä on ”demoni” ja jos tämä tarvitsee apua. Meille protestanteille tälläinen ajatusmaailma on vieras, ja sen hänelle myös kerroin. Keskustelu oli kaikesta outoudestaan huolimatta jännittävä ja olisin mielelläni jatkanut sitä ihan mielenkiinnon vuoksi. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun hän päätti tehdä minusta opetuslapsensa ja opettaa minutkin ”parantajaksi”, päätin ottaa etäisyyttä tähän kanssavaeltajaan. Uskomatonta ja vähän pelottavaakin, mutta sekin on osa caminoa: oppia käsittelemään outoja tilanteita.

Werbung

Veröffentlicht von Anne Tikkanen-Lippl

Finnin, in Österreich zu Hause, seit 20 Jahren glücklich verheiratet und Mutter von 2 Söhnen, Pfarrerin. Bürgerin zweier Welten und am Weg. ~~~ Suomessa syntynyt ja kasvanut, koti Itävallassa. 20 vuotta onnellisesti naimisissa ja 2 pojan äiti, pappi. Kahden maan kansalainen ja matkalla.

Kommentar verfassen

Trage deine Daten unten ein oder klicke ein Icon um dich einzuloggen:

WordPress.com-Logo

Du kommentierst mit Deinem WordPress.com-Konto. Abmelden /  Ändern )

Twitter-Bild

Du kommentierst mit Deinem Twitter-Konto. Abmelden /  Ändern )

Facebook-Foto

Du kommentierst mit Deinem Facebook-Konto. Abmelden /  Ändern )

Verbinde mit %s

%d Bloggern gefällt das: