Erstelle eine Website wie diese mit WordPress.com
Jetzt starten

Was heißt „Pilgern“? – Mitä on „pyhiinvaellus“?

Martin Luther hat das Pilgern „Narrenwerk“ genannt. Er verglich es mit dem Ablasshandel und spottete über den Jakobsweg nach Santiago de Compostela: „Lauf nicht dahin, man weiß nicht, ob Sankt Jakob oder ein toter Hund daliegt.“ Also: sollten wir Evangelische nicht unsere Hände davon lassen? Warum gehen in letzter Zeit immer mehr Evangelische auf den Jakobsweg? Und neuerdings gibt es auch immer mehr evangelische Pilgerwege wie zum Beispiel den „Weg des Buches“ in Österreich. Und: was unterscheidet Pilgern vom Wandern?

Auch ich habe darüber nachgedacht: vor, während und nach dem Camino. In Santiago gab es ein „Pilgermuseum“ (Museo das peregrinacions), wo es genau um diese Frage ging. Hier ein paar Ergebnisse meiner Nachforschungen: im Museum, im Internet und durch meine eigene Erfahrung.

Pilgern, wie es heute verstanden wird, glaubt nicht an eine Beeinflussung Gottes durch fromme Taten, sondern versteht sich viel eher als einen Weg der inneren Ausrichtung auf Gott hin. Als eine Art Gebet oder Meditation also, als ein Zu-sich-selbst- und ein Zu-Gott-finden. Für viele geht es auch einfach darum, den Alltagsstress hinter sich zu lassen und den Kopf frei zu bekommen.

Gründe für das Pilgern sind vielfältig, schon im Mittelalter, als man meistens wohl aus religiösen Gründen pilgerte: für das Seelenheil, aus Dankbarkeit, aufgrund eines Gelübdes oder als Buße. Manchmal sogar als auferlegte Strafe für ein Verbrechen. All diese Gründe kommen auch heute vor, wobei heute meistens wohl andere Motive ausschlaggebend sind.

Hippokrates, der berühmte Arzt der Antike, sagte: „Gehen ist des Menschen beste Medizin“. Das gilt heute wohl für viele Pilgernde: Pilgern ist eine ganzheitliche Bewegungskur für Leib und Seele. In der heutigen pluralen, schnelllebigen Zeit sehnen sich viele nach Einfachheit. Nach einer Auszeit aus dem Hamsterrad des Alltags, in der sie das eigene Leben wieder ordnen – oder manchmal auch durcheinanderbringen – können. Pilgern ist für viele nicht mehr religiös motiviert, aber doch ist es immer eine Suche: nach sich selbst, nach anderen oder nach Gott. Es ist eine Reise zu sich selbst, unglaublich gemeinschaftlich und verbindend und zugleich sehr individuell. Und ich behaupte: immer auch spirituell.

Das ist auch meine Erfahrung auf dem Camino. Es gab sehr wohl diejenigen, die aus religiösen Gründen pilgerten. Ich begegnete aber auch Menschen, die einfach eine Auszeit aus ihrem Alltag brauchten. Andere wiederum wurden durch ein Buch oder einen Film zum Camino animiert. Es gab genauso aber auch diejenigen, die eine schwierige Zeit durchgemacht hatten oder gerade mittendrin waren und Klarheit zu ihrer Situation finden wollten. Oder die, die einfach die sportliche Herausforderung suchten. Einige wünschten sich aber auch eine komplette Zäsur in ihrem Leben: hatten ihren Job gekündigt und wollten einen Neuanfang wagen. Der Camino sollte der Start für das neue Leben sein.

Aus welchem Grund auch immer wir alle unterwegs waren, das Tolle war und ist: Herkunft und Bildung sind am Camino zweitrangig. Alle Altersgruppen, alle Nationalitäten, alle Religionen und Kulturen, alle Bildungsschichten sind gemeinsam unterwegs. Name und Land reichen, um ins Gespräch zu kommen. Einmal war ich einen ganzen Tag lang mit einem Deutschen unterwegs, bevor wir bemerkten, dass wir beide evangelische Pfarrer*innen sind. Und einem Italiener gab ich Tipps zum Umgang mit seinen Blasen – und erfuhr in Santiago, dass er selbst ein Dermatologe ist.

Pilgern ist auch nichts typisch Christliches, sondern Pilgerfahrten gibt es in allen Weltreligionen, in allen Zivilisationen. Und obwohl es in jeder Religion eine eigene Ausprägung hat, kann man wohl verallgemeinernd sagen, dass es darum geht, zu einem heiligen Ort zu gehen. Es geht um Beziehungspflege zwischen Gott und dem Menschen. Pilgerreisende sind Suchende, die sich als Moslem, Jüdin, Hinduist, Buddhistin oder Christ*in auf den Weg machen, um mit ihrem Gott Verbindung aufzunehmen. Letztendlich gibt es keine richtige Entstehungsgeschichte des Pilgerns, sondern es geht wohl um die Erfahrung, die gläubige Menschen gemacht haben: Auf bestimmten Wegen oder an bestimmten Orten spüren sie Gottes Geist.

Zuletzt, egal, wohin ich unterwegs bin oder aus welchen Gründen: für viele ist das Ankommen in Santiago oder an einem andere Ort nicht das Ziel des Pilgerns. So auch für mich. Das Unterwegssein ist wichtiger als das Ankommen, nach dem Motto „Der Weg ist das Ziel.“ Das kommt auch zum Ausdruck in der lateinischen Wortbedeutung von „Pilger“, nämlich „Gast, Fremder“ (von „pergere“).

Also: Pilgern ist definitiv etwas Anderes als Weitwandern. Es ist ganzheitliches Gehen mit und zu sich selbst, mit und zu anderen und vor allem mit und zu Gott.

P.S. Was ich persönlich am Camino gelernt habe? In Kürze mehr darüber.

*********************************

Martti Luther nimitti pyhiinvaellusta „pelleilyksi“. Hän vertasi sitä anekauppaan ja pilkkasi Jaakobintietä Santiago de Compostelaan: ”Älä juokse sinne, ei koskaan tiedä, makaako siellä Pyhä Jaakob vai kuollut koira.” Siis: eikö meidän luterilaisten tulisi pitää näppimme erosta pyhiinvaelluksesta? Miksi yhä useammat luterilaiset kuitenkin lähtevät caminolle? Ja yhä useammissa maissa on jo omia protestanttisia pyhiinvaellusreittejä kuten esimerkiksi ”Kirjan tie” (”Weg des Buches”) täällä Itävallassa. Ja: mikä on pyhiinvaelluksen ja vaelluksen ero?

Myös minä mietin näitä kysymyksiä: ennen caminoa sekä sen aikana ja jälkeen. Santiagossa oli ”pyhiinvaellusmuseo” (Museo das peregrinacions), jossa käsiteltiin juuri näitä kysymyksiä. Tässä mietiskelyjeni tuloksia: museosta, internetistä ja omasta kokemuksestani kaivettuna.

Pyhiinvaellus, kuten se tänään ymmärretään, ei usko siihen, että Jumalaa voisi sen kautta jotenkin lepytellä, vaan se ymmärtää itsensä ennemminkin sisäisenä tienä Jumalaa kohti. Eräänlaisena rukouksena tai meditaationa siis, itsensä ja Jumalan etsimisenä. Monet haluavat myös yksinkertaisesti paeta arjen stressiä ja tuulettaa päätään.

Pyhiinvaelluksen syyt ovat aina olleet moninaiset, jo Keskiajalla, jolloin pyhiinvaellettiin enimmäkseen uskonnollisista syistä: saavuttaakseen sielunparannuksen, kiitollisuudesta, valan takia tai parannustekona. Joskus jopa määrättynä rangaistuksena rikoksesta. Näistä syistä pyhiinvaelletaan myös tänään, vaikkakin muut motiivit ovatkin tänään yleensä tärkeämpiä.

Hippokrates, antiikin kuuluisa lääkäri, sanoi: ”Kävely on ihmisen paras lääke”. Tämä pitää paikkansa usein myös tänään: Pyhiinvaellus on kokonaisvaltainen liikuntakuuri ruumiille ja sielulle. Tämän päivän pluraalissa, nopeakulkuisessa maailmassa monet kaipaavat yksinkertaisuutta ja taukoa arjen hamsterinpyörästä, voidakseen saada elämänsä taas järjestykseen – tai joskus myös tarkoituksella sekaisin. Pyhiinvaeltajat eivät aina lähde matkaan uskonnollisista syistä, mutta he ovat etsijöitä: he etsivät itseään, toisia tai Jumalaa. Pyhiinvaellus on matka omaan itseen, uskomattoman yhteisöllinen ja yhdistävä ja samalla syvästi yksityinen. Ja aina myös hengellinen.

Tämä on myös minun kokemukseni caminolla. Oli niitä, jotka olivat tien päällä uskonnollisista syistä. Toiset etsivät taukoa arjesta. Jotkut taas olivat liikkeellä jonkun kirjan tai elokuvan ansiosta. Mutta oli myös niitä, jotka olivat joutuneet kokemaan vaikeuksia tai olivat syvällä jossain kriisissä, johon toivoivat selkeyttä. Tai sitten niitä, jotka yksinkertaisesti etsivät urheilullista haastetta. Ja jotkut halusivat muuttaa elämänsä täysin: olivat ottaneet lopputilin töistä ja halusivat aloittaa uudestaan. Camino oli heille kuin uuden alkulaukaus.

Mistä syystä tahansa kävelimmekin: Kansallisuus ja koulutus ovat caminolla toissijaisia. Kaikki ikäryhmät, kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit, kaikki yhteiskunnan luokat ovat yhdessä matkalla. Nimi ja maa riittävät, että päästään juttuun. Kerran olin kävellyt koko päivän erään saksalaisen kanssa, ennen kuin tajusimme, että olemme molemmat luterilaisia pappeja. Ja yhdelle italialaisille annoin neuvoja rakkojen käsittelyyn, ja Santiagossa sain kuulla, että mies itse on ihotautilääkäri.

Pyhiinvaellus ei ole myöskään yksin kristinuskon keksintöä, vaan kaikissa maailman uskonnoissa ja sivilisaatioissa pyhiinvaelletaan. Ja vaikka jokaisen uskonnon piirissä on oma tapansa pyhiinvaeltaa, voin kai yleistäen väittää, että kyse on kulkemisesta pyhiin paikkoihin. Kyse on Jumalan ja ihmisen suhteen hoitamisesta. Pyhiinvaeltajat ovat etsijöitä, jotka lähtevät matkaan muslimeina, juutalaisina, hinduina, buddhalaisina tai kristittyinä löytääkseen yhteyden Jumalaansa. Ei siis ole olemassa yhtä pyhiinvaelluksen historiaa, vaan kyse on lähinnä kokemuksesta, jonka uskovat ihmiset ovat tehneet: tietyillä teillä ja tietyissä paikoissa he tuntevat Jumalan kosketuksen.

Lopultakin, ihan sama, mihin olen matkalla ja mistä syistä: monille saapuminen Santiagoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan ei ole pyhiinvaelluksen päämäärä. Näin myös minulle. Matkalla olo on tärkeämpää kuin perillepääsy. Sen voi lukea myös ”pyhiinvaeltajaa” tarkoittavan latinalaisen sanan merkityksestä: ”vieras, muukalainen” (sanasta ”pergere”).

Pyhiinvaellus on siis ehdottomasti jotain muuta kun vaeltaminen. Se on kokonaisvaltaista kulkemista itsensä, toisten ja ennen kaikkea Jumalan kanssa ja luo.

P.S. Mitä itse opin caminolla? Siitä pian lisää.

Werbung

Veröffentlicht von Anne Tikkanen-Lippl

Finnin, in Österreich zu Hause, seit 20 Jahren glücklich verheiratet und Mutter von 2 Söhnen, Pfarrerin. Bürgerin zweier Welten und am Weg. ~~~ Suomessa syntynyt ja kasvanut, koti Itävallassa. 20 vuotta onnellisesti naimisissa ja 2 pojan äiti, pappi. Kahden maan kansalainen ja matkalla.

2 Kommentare zu „Was heißt „Pilgern“? – Mitä on „pyhiinvaellus“?

Kommentar verfassen

Trage deine Daten unten ein oder klicke ein Icon um dich einzuloggen:

WordPress.com-Logo

Du kommentierst mit Deinem WordPress.com-Konto. Abmelden /  Ändern )

Twitter-Bild

Du kommentierst mit Deinem Twitter-Konto. Abmelden /  Ändern )

Facebook-Foto

Du kommentierst mit Deinem Facebook-Konto. Abmelden /  Ändern )

Verbinde mit %s

%d Bloggern gefällt das: